Vienan Karjala

Kirjutukset vienankarjalakse

Muamojen voitto šovašša

Miun ämmön Santra Remšujevan (1914–2010) enšimmäini mieš kuoli jo ennein šotua ta toini kuatu talvišovašša. Naisella jäi kolme pientä lašta. Konša alko šota Viljolla oli kuuši vuotta, Aililla kolme ta puoli vuotta, a Val’a oli vajuavuotini, hiän oli šyntyn šajekuušša 1940. Nuori leški ruato koko šovan ta šäilytti elävänä kaikki omat lapšet.
Kešällä 1941 Santra ruato Kiiskieseššä Kalevalan lähellä. Moniehan vuuvven hiän oli šielä meččätyömuan ruokalašša töissä. Šiitä, kun kaikki miehet otettih rintamalla, hänet pantih ruokalan johtajakši, vaštuavakši kokiksi. Ämmöllä oli matašša vain Val’a, a Viljo ta Aili oltih ämmöläššä Tollonjovešša hoijettavana. Šiitä kun Kalevalan piirissä alko šota, Santra šuatto työntyä viestin Anni-muamakalla, jotta hiän tois lapšet Kiiskieseh, kun šemmoni on paha aika.
– Niin juštih Anni vain kerkisi lapšet šinne tuuvva, ta ei piäššyn enämpyä jälelläh, kun šieltä alko jo šota – šuomelaiset jo hyökättih, niin Anniki jäi šiitä šinne meijän keralla, muisteli Santra viimesenä kevyänä.
Ihmisie alettih evakoija, autoloih laštattih ta vietih. Loppujen lopulta Santran pereh piäsi Arhankelin alovehen Onegan piirin Čekujevon kyläh.
Santra kun oli keittäjänä ta hänellä oli kaikki paperit matašša, niin Čekujevošša hiän niise piäsi keittäjäkši.
– Evakošša mie ruavoin vaikka mitä, muisteli Santra. – Enimmäkšeh mie olin koululla keittäjänä, še oli miula piäelinkeinona, ta šiitä konša mitä tarvičči, niin šitä i ruavoin. Šielähän miun piti kolhosin töissä käyvä aina ta piti ruatua vaikka vallan mitä. Konša kerättih kyliltä villua, niin ne piti kaikki šuaha šiitä šukakši ta kintahakši rintamalla varoin. Nin niijenhän kera myö istuma šiitä koko yöt naisjoukolla ketä oli tuttavie ta ken kesräi, ken karttai, ken tikutti ta šielähän piisai šitä työtä. Jumala varjele, mitä miula šielä ei ni pitän ruatua. No tottaše mie šain aina šitä elinkeinuo, kun lapšetki elettih miun matašša ta pisyttih henkissä.
– Mie muissan, kun Voitonpäivä tuli. Niin mistä ihmiset šuatih tietyä, vet ei ollun radijuoki. Meilä tuli ukrainalaini nuapuri repalehešša alušpaijašša ta karjuu: ”Pobeda, pobeda!” Myö heti hyppäsimä kaikki ta läksimä, jotta mitä kylällä kuuluu. Niin korkiempah kirikköh oli ruškie lippu noššettu, ihan ristih ta joka talošša oli kellä mitäki ruškieta. Yheššä oli ruškie hameh pantu lipukši keppih ta hameh heilu tuulešša. Ta kaikki ihmiset oltih pihalla ta juhlittih, kyynälet šilmissä muistelou Aili.
Pereh myöšty kotih vašta 1946 vuotena.
– Mamma kun oli šemmoni, hiän kaiken luati meitä varoin, koroštau Aili. – Ei še Anni-ämmöki nälkäh kuollun. Hiän yritti kyllä enemmän antua lapšilla, iče šöi vähemmän, jotta enemmän lapšilla jäis. Iče kun hiän oli pahašša voinnissa, niin šano, jotta kuolen mie, niin vie šie Santra hoti miun luut puššissa kotih ta pane hoti tuo paha Val’a-tyttö miun kera kropuh. Tietyšti, Anni-ämmön hauta jäi Arhankelin alovehella. Mamma kiitteli, kun šieltä iče piäsi. Miät šikiet elävänä šäilytti šovan ajan.

Sano oma mieli

Kai kommentariet tarkistetah. Viestit, kudamis on pengomistu, rahvahan vihua da VF:n zakonoin vastastu kuhkuttamistu, otetah iäre.

Lugijan mielii: *
Sinun nimi: *
 
Partn`ourat