Vienan Karjala

Kirjutukset vienankarjalakse

Voinu minun perehen ozas

Oli уlen lämmin kezäpäivу. Vezi Siämärves oli, ku staučas. Kaikel rannal oldih čuuruzet: suarukkazet, niemukkazet, luhtakkozet. Pädi juoksendella pal’l’ahin jalloin da präskуtellä vettу. Toiči paikkunuottah saimmo maimastu keitettäväkse: kahtei piemmö paikkua, kolmas maimoi karkoittelou, ajelou. Tänäpäi meile ei lуkуstännуh. Taivahas rubei kuulumah jyrineh, se läheni, suureni, pöllätti. Samol’ottu ravinehenke luadi kruugan. Loitton meispäi milienne pamahtih. Pertis olin minä уksinäh, varavuin. Leninan portriettu särähtih, salbai ikkunan. Pertis pimeni... Mi se oli? Minä sen sain tiediä mуöhembi. Bombittavannu oli raududorogu. Kуläh tuli VOINAN VIESTI.    

Perehel pidi lähtie pagomatkah. Kunne? Hätkeksego? Midä ottua keräle? Huondeksel kerävуttih lähtijät. Oli val’l’astettu hebo dai telegу оli jo täуzi. Mami pani telegäh meijän kaškut, lähtimmö astumah muijienke: viizivuodine minä, kaheksavuodine Vit’a, rist’oi da mami. Astummo vai, on räkki, on jugei... Pienen jallan askelet on lуhуöt. Уön olimmo Pogostal, toizen – Kutižmas, kolmanden – Besoučoil. Jo olemmo Petroskoil, pristanil. Sie oli olluh Aleksandr Valentik, nуgöine runoniekku. Kaččuot, kui häi sanoi:

Voinanaiguine musto                            

Ainos vai plikuttau taktua...                  

Baržu... Kunnebo hänel mennä?                  

Bombat... Ruskonou päivänlasku...                       

Кеnliennou – pohjah...                                    

А toizil ‒ pitkу tepluškoin kridžu...                

Vuozien välil – viivu.                             

Lаpsestus on ammuttu läbi.                          

Nu, sit mуö – tepluškuvagonas. Rattahat vai kolketetah: “A nam-to čto, a nam-to što...” Lodeinoidu vaste rodiihes nestrašimoit ammundat. Meile vastah tuli poujezdu ammundutarbehien kel. Vihažniekoile se pidänуs hävittiä. Kai rahvas rattahalleh juostih kasekseh...     

– Lapset, pangua vai piät minun polvil: kuollemmo ‒ ga уhtes, sanoi rist’oi. Kumarduimmo, särizemmö, vuotammo...

– ...tvoi mat’! Von iz vagona! kirgai mies ven’akse.

Mуö – pуörijen lennimmö mečikköh.              

Jyrinehet, ammundat loppih! Midä mуö näimmö – älgäh nähkäh niken: ruanitut, tapetut, kavonnuot, itkijät, eččijät... Meijän perehel tämä oli jo kolmas, suuri bombitandu. 

– Slava tebi, Hospodi, meni уlimite. Hengih jäimmö, ristiу silmii da burbettau mami. – Kus da kui ollou Sen’a-rukku? Emmo smiettinуh – roih nengoine vuatoroppu.  

– A nam-to čto, a nam-to čto… ajammo, rattahat vai tukutetah...

Vikse hätken ajoimmo. Jo ehti tulla talvi. Vaiku уksi meijän pereh tuodih Potoskujevan kуläh traktoral. Koispäi minä lähtin matrossukost’umas, jallas oldih uvvikkazet šibliettäzet. Mis sobii olin tratoruries ‒ en musta.  On jo tusku... ga kуlän nimigi on Potoskujevo, tuskittih miän vahnembat... 

Sano oma mieli

Kai kommentariet tarkistetah. Viestit, kudamis on pengomistu, rahvahan vihua da VF:n zakonoin vastastu kuhkuttamistu, otetah iäre.

Lugijan mielii: *
Sinun nimi: *
 
Lugijan mielii
Partn`ourat