Vienan Karjala

Kirjutukset vienankarjalakse

Miun kanšan mua

Täššä kuvašša on pohjoiskarjalaisen koko elämän šalamerkityš, vet ilmain kalua karjalaini ei voi kuvitella elämyäh, kala tarkottau elämyä, šuvun jatkuo. // Kuva: Erkki Tuomi

Mitä näköy unissah tuo vanha, monta vuosikymmentä takaperin Kuittijärven rantakivilöillä heitetty veneh? Ollouko še hankaviččojen kriičkeh, huomeneštumannot vain iltanyvintä ta karjalaisien kalaštajien hil’l’ani pakina? Vain ollouko še šuuri šyyšmyršky, jykiet uallot, kumpaset loisketah ta paikatah sualimatta venehen laitoh, pohjoistuulen vihellyš ta karjalaisen šyyškalaššukšen oikie simvoli – šiijan hopieväriset šuomut. Šyyškalaššuš on yhtä kova kuin iče karjalaisen luontoki, yhtä kylmä kuin šen vakavuš ta yhtä vaikie kuin iče karjalaisen rahvahan elämäki.

Ken oli kuton tuon venehen? – Tuntomatoin muasteri, kumpaista višših ei ole enyä näillä mailla. Monet venehet eletäh pitemmälti omie muasterijah, ka kuitenki neki lopultah kuollah.

Pitkä ikä oli tuolla venehellä. Ka tuli aika laškeutuo Kuittijärven rantakivilöillä viettyäkšeh loppuikäh viimeset päivät tiälä, järven rannalla. Šillä järvellä, kumpaista varoin karjalaisen muasterin taitajat kiät oli šen kuvottu, kumpasella mäni koko šen elämä… Nykyjäh tuo veneh muissuttau šuurta kalua, kumpani puhattih ta valmissettih šuolah. Täššä kuvašša on pohjoiskarjalaisen koko elämän šalamerkityš, vet ilmain kalua karjalaini ei voi kuvitella elämyäh, kala tarkottau elämyä, šuvun jatkuo.

Vanhan venehen viereštä löyty mušta kivi. Še oli ikäh kuin veičellä leikattu viiploih. Ikäh kuin kivettynyt mualaisleipä, kumpasen jo aikoja takaperin karjalaini emäntä oli noštan kiukuašta ta leikannun ta še vuosišatojen mittah muuttu kivisekši.

Kivileipä – mušta, kova ta jykie. Niin kuin ni iče karjalaisien mua – ankara kallivomua, mi šuurissa muokissa antau niukan leipäšavon…

Leipä ta kala. Näissä kahešša kuvašša kuvaštuu karjalaisen kanšan elämä, istorija ta kohtalo. Iänettä olijan, kivettynyön, kuolijan kanšan. Kanšan, mi on jättän ihmissivilisatijolla muinosen eepossan runot, ka ei löytän ymmärryštä šiltä sivilisatijolta. Kanša, kumpani on antan tällä mualla nimen Karjala, kumpani omie jälkiläisie varoin vuosišatoja on varjellun ta šäilyttän tätä muata, näitä meččie ta järvijä. Kanša, kumpani ei konšana valittan ankarua ta niukkua elämyäh, a täyvellä šyväimellä rakašti omua muatah. Kanša, kumpani painuu omah kivikkömuah, jotta yhistyö ijäkši šen kera ta elpyö uuvveštah viluina harmaina kallivoina, Kuitin muština ualtoina ta mäntyjen latvoissa humisijana pohjoistuulena.

Kuunnelkua tarkkah šyyštuulen huminua, ualtojen loiskehta, šyyšlehtien šuhinua ta vilujen huomeneštumantojen helisijyä hil’l’aisutta. Kaččokkua tarkkah karjalaisien meččien, järvien, šoijen ta vuarojen tummie pohjoisvärijä, rantahakoja, kumpaset kivien alta ojennetah omie harmaita kuivuneita kummanmuotosie okšie taivahah päin. Še, kumpani šuattau kuunnella – kuulou, še, kumpani šuattau nähä – näköy, še, kumpasella šielu ei ole kovettun – ymmärtäy.     

 

Sano oma mieli

Kai kommentariet tarkistetah. Viestit, kudamis on pengomistu, rahvahan vihua da VF:n zakonoin vastastu kuhkuttamistu, otetah iäre.

Lugijan mielii: *
Sinun nimi: *
 
Partn`ourat