Vienan Karjala

Kirjutukset vienankarjalakse

Eloksen kerdomukset

L’udmila Vladimirova // Kuva: Elina Potapova

Minä jälles voinua olin vie pieni neičykkäine. Mami andoi minuu školah enzimäzeh kluassah Salmenniškan kyläh. Sie opastettih ven’akse, opastai oli Natalja Aleksejevna, häi eli sit kyläs. Kezäl oli hyvä kävellä pal’l’ahin jalloin, a vot talvel toiči mami ei työndänyh minuu školah. Ei olluh midä jalgah panna. Hyvä oli se, ku škola oli poikki dorogas. Minä yksikai en jiännyh kodih, juoksin školah kengittäh. Istummos laučale, yhten jallan piäl istummos. Jalgu lämbiey, sit mugaže toizen jallan lämmitin, mugai päivy menöy...

Lapsusaigu karjalazis kylis

Kyläs oli poštu, Aleksei-veikoi oli sen piälikönny. Hänel ainos oli n’amuu kormanis minuh näh, lapsii häi ylen äijäl suvaičči. Maša-buabo meidy, lapsii, karkoitteli.

Aleksei-diädö vedi poštua hevol Nuožarvespäi. Sit toči meidy, lapsii, Aleksei-diädö tiepalazen vedäy meidy. Uvvessah tagažin myö juoksemmo...

Kirikkö oli järven rannan čomas kohtas. Poikki järves oli kylä Zankil. Sežo čoma kylä. Sie oldih vojennoit dai samol’otat. Minun mami enne voinua sie ruadoi vojennoloilluo. Vuvvennu 1938, konzu tuattua pandih kiini, muamua työttih ruavospäi iäres – mene kunne maltat.

Konzu voinu algavui, Zankilua äijäl bombittih. Järveh puutui äijy kaikenmostu tavarua. Järven čuururandu oli madal. Myö, lapset, menimmö randua myö jovensuussah, sie oli lauttu dai vönytetty prouvolokkutrossu joves poikki. Myö, lapset, sidä trossua viemmö dai lauttu menöy edehpäi vetty myöte...

Sano oma mieli

Kai kommentariet tarkistetah. Viestit, kudamis on pengomistu, rahvahan vihua da VF:n zakonoin vastastu kuhkuttamistu, otetah iäre.

Lugijan mielii: *
Sinun nimi: *
 
Partn`ourat