Vienan Karjala

Kirjutukset vienankarjalakse

Ken da kui kalasti

Nygöi, ku igiä on kerävynnyh jo vägitukku, mindäh lienne mustoh tullah enämbäl voinanjälgizet lapsusvuvvet, nällättävät vuvvet. Ei kerrinnyh lumi vie putilleh sulua, myö jo nel’l’oilimmo pal’l’ahin jalloin piendarii myöte, kižaimmo lattuh, čirkah, ajoimmo “pappii”.

Hyvin mustan kezän 1945, konzu meijän Padžalan, Kirjavalan da Lahten kylien kauti kai kezä ajettih karjoo, tehniekku, trofeidu Suomespäi.

Myö, 4-6 -vuodizet brihaččuzet puaksuh seizoimmo dorogurannas, enzikerdua näimmö erilazii vehkehii. Ven’akse emmo maltanuh paista, yksikai kaččelimmo saldattoi, eigo meijän tuattoloi olis heijän keskes. Tiettäväine, emmo olis tundenuh heidy, kerdu kolme vuottu olimmo suomelazien ual, ga yksikai vuottelimmo eigo hyögi oldas ajamas.

Sinä kezän myö, Lahten kylän brihaččuzet, puaksuh juoksendelimmo Padžalah Zgordin Ivan -died’oin luo. Hänen kodi seizoi mägyričäl ihan Naravozen joven rannal, a vedeh häi oli azetannuh kaksi suurdu laudujuaššikkua, kudamis riputtih lukut, a laijois oli loukkuo.  

Sie häi pidi yhtes lahnoi, toizes ‒ haugiloi. Eihäi vie moine vahnu olluh, ga myö händy sanoimmo Ivan-died’oikse, kerdu hänel oli turbei pardu. Hänen luo myö juoksendelimmo hyväl mielel, kerdu häi maltoi sanella meil zuakkunoi, oli vessel da konzu meidy muamat koispäi piästettih. Ivan-died’oi virui tavallizesti suurel peskutukul, kerdu hänel kivisti sivuloi, a myö kolme-nelli brihaččustu nostelimmo hänen selgäh lämmiä peskuu, kudai toiči päivypastos oli hiilavuttavugi, čeilailimmo hänen selgäh lämmiä vetty. Elostelimmo. Died’oi kiitteli meidy, passiboiččihes da joga kävyndykerdua kodih lähtijes kaikil meil andoi vägisuuren lahnan vuittih. Otti juaššiekaspäi, tabaili siepäi elävän kalan, pani sen paivužohkah da andoi meil. Haugii nikonzu ei andanuh: varai ku emmo mielettömät čökkiäs sormii havvin suuh. Emmo ni kerdua nähnyh, kui häi kalua pyydi i sendäh kyzyimmö ‒ kui pyydi:

‒ En pyvvä, vastai died’oi, ‒ kalat iče tungevutah juaššiekkah, kudaman laijois vein ual ollah loukot. Enzimäi lykkiän sinne kaksi-kolme lahnua, kuduat ei synnytä lähtemäh loukkoloispäi. Pienembät lahnazet uijah siiriči, bokači, nähtäh juaššiekas jo on kalua i tungevutah sydämeh, malta vai tabailla sie niidy.

Myö kuundelimmo suut avvoi, uskoimmo, ga tahtoimmo tiijustua, kui häi haugii suau.

‒ Ylen helpoh, vastai Ivan-died’oi, ‒ ankurdan polvessah veis virzulois, a hattarat ollah ribuhizet, virdu lekuttau hoikkii ribuzii ku čyöttölöi. Havvit tartutah hattaroih, kerdu niilöil on suus äijy teräviä hammastu, sit eibo helpol piästä lähtemäh. Toiči mollembah hattarah tartutah, kai kuavun, lykkiän ongiruagan iäre, nellänkymmen kömpin randah haugiloi ottamah hattaroispäi. Vot mugalei, brihaččuzet, kazvatto ‒ iče koitteletto haugii ankurdua virzuhattaroin avul.

Nämä Zgordin Ivan -died’oin kalastuszuakkunat tuldih mieleh, konzu mennyt kezän sain lugie Aleksandra Stepanovan kniigan Kindahan kylän zuakkunoih näh. Eihäi yhteh kniigah synnytä kai Kindahan kylän zuakkunat dai yksi ristikanzu kaikkii zuakkunoi ni musta ei. Tahton ližätä. Voi olla, oletto jo kuulluh...

 

Sano oma mieli

Kai kommentariet tarkistetah. Viestit, kudamis on pengomistu, rahvahan vihua da VF:n zakonoin vastastu kuhkuttamistu, otetah iäre.

Lugijan mielii: *
Sinun nimi: *
 
Partn`ourat