Vienan Karjala

Kirjutukset vienankarjalakse

Meččähine da ekolougii

Eli karjalazes mečäs starikku. Häi oli parrakas, hyväntahtoine da muhizii. Händy luaskavah sanottih Meččähizekse. Starikal oli koda čoman järven rannal. Kezäl Meččähine suvaičči kalastua, soudua venehel da kerätä mečäs muarjua, gribua da parahnajii heinii. Talvel starikku mielihyväl hiihti da čurai mäispäi regyzil. Konzu järvi jiädyi, Meččähine luisteli luistimil. Starikal oli mieldy myö  eliä luonnon helmas.

Kerran kezäpäivänny starikku istui järvirannas da ongitti kalua. Starikan rinnal hyristih kimalehet, kuduat kerättih nektuarua päivykukkazis da ruiskukis, čiristih čirkut. Koivus istuttih tijazet da čiučoit da paistih-čirčetettih mistahto. Puuloin ladvoi myöte hyppäili oravu. Igävästi böristih čakat da puarmat, järven piäl lennettih vezikorendot. Kuslienne suol kurizi šlöpöi, loittonsah kuului tikun kolahtustu. Mečäs on oma elaigu, omat iänet.

Kodvan starikku istui rannal, ga niyhty kalua ei suannuh.

– Kukastu kummua! Kunnebo kala hävii? burbetti iäneh Meččähine.

Kerras starikale lykisti – siimu kiinityi, vies roittih kruugat. Meččähine sai pienen ahvenen.

– A-voi-voi! Min äijy vuottu kalastan, ga nikonzu ei nähnyh mostu ahvendu – suomus on kogonah lähtenyh.

Silkeskie ahven sanoi:

– Kalat lähtiettih puhtahih vezilöih. Läbi joves uidih loittozeh järveh. Net ei voija enämbiä eliä täs järves. Vies on mazuuttua, pohjal on sevoitettuloi verkoloi, ratasriziniä, murendettuloi butilkoi, konservubuankoi. Vezi rodih mutakokse, sie ei sua eliä. Olen voimatoi, sendäh en voinnuh lähtie iäres heijän kel yhtes...

Sano oma mieli

Kai kommentariet tarkistetah. Viestit, kudamis on pengomistu, rahvahan vihua da VF:n zakonoin vastastu kuhkuttamistu, otetah iäre.

Lugijan mielii: *
Sinun nimi: *
 
Partn`ourat