Oma Mua

Ainehistoja livvinkarjalan murtehella

Karjalaiset hiämenot uuvvešša valošša

Šuurella mielenkiinnolla luvin viime vuuvven lopušša ilmeštynyön L’udmila Ivanovan ta Valentina Mironovan tutkimukšen “Karjalaisien tavat häitä iellisenä aikana ta hiärituali” (“Dosvadebnaja obrjadnost’ i svadebnyi ritual karelov”).

Karjalaisie häitä on käsitelty vähän. Häijen kokonaiskuva parahiten tulou ilmi tunnetun karjalaisen etnografin Jouko Surhaskon monografijašša “Karjalaiset hiäpivot” (“Karel’skaja svadebnaja obrjadnost’”, 1977). Hiän antau yleisen, yhtenäisen kuvaukšen häistä, tapahtumien järješšykšen ta erähie muita etnografisie piirtehie.

 

“Vesillä venehen mieli, tytön mieli miehol’ah”

Perintehelliset hiät oltih erittäin monimutkaset ta monijakšoset, šentäh yheššä tutkimukšešša on mahotointa valaissa niitä täyvellisešti. Häitä ušeičči piettih netälikauvella, niih ošallistu ei ainuoštah antilahan ta šulhasen pereh ta šuku, vain koko kylän rahvaš. Ne kuuluttih tärkeimpih ta huomattavimpih tapahtumih.

Uuvvešša tutkimukšešša käsitelläh häitä kanšanrunouven tutkijien näkökulmašta. Kirjan piätarkotukšena on tuuvva lukijan ta kaikkien kiinnoštunuijen tietoh uutta, vähemmän tunnettuo ošittain tuntomatointaki ainehistuo. Kirja jakautuu kahteh ošah. Enšimmäiseh kuuluu kakši lukuo: Valentina Mironova esittäy nuorison aijanviettuo ta mänojä ennen häitä; L’udmila Ivanova käsittelöy rakkahuštaikakeinoja, mielikuvie ta rahvahan uškomukšie. Toisešša ošašša Valentina Mironova lyhyöšti šeloštau hiäritualin piätapahtumista, alovehellisista erikoisukšista, tuou esillä uutta, ennen painamatointa ainehistuo arhiivoista.

Kokonaisuutena teemah nuorison ajanvietošta ta niih liittyjistä šiännöistä ennen häitä on erittäin vähän kiinitetty huomijuo. Šiitä tavallisešti mainitah niin kuin ohimännen, vaikka še aika oli hyvin tärkie nuorison elämäššä, tulovan perehelämän näkökannalta. Niijen mänöjen tärkein piämiärä oli perehen peruštamini: “vesillä venehen mieli, tytön mieli miehol’ah”, niin kuin pojanki piti huolehtie tulovaisuoštah: “Akatoi elos ku päčitöi perti”. Kaikilla aijanviettopitoloilla oltih omat tarkotukšet, käyttäytymisšiännöt, taikakeinot.

Tyttärien piti käyttäytyö erikoisen kunnollisešti, olla vakavana, hyväluontosena. Koškomattomuš, neičellisyš oli ehotoin, šiih kiinitettih šuurta huomijuo. Arvoššettih ruatokykyö, ketteryttä ta uurahutta, kačottih, pärjyäykö tulova naini hoitamah perehtä. Šamoin tytötki tahottih šuaha ruatajan ta hyväluontosen šulhasen, piäššä miehellä varakkahah pereheh. Tietyšti arvoššettih ulkonäkyöki, vain kuitenki še ei ollun piättävin asie. Ikä niisi otettih huomijoh, 25 vuuven ikähistä tyttyö voitih pityä jo vanhanapiikana (“piika” vienankarjalakši tarkottau šamoin neičyttä, koškomatointa). Kun pereheššä oli monta tytärtä, staraitih antua miehellä vanhemmašta alkuan. Keruumatoilla erähičči kerrottih, jotta kos’s’ottih nuorempua, hänen tilah muka hairaššukšissa šuoritettih ta pantih peiton alla vanhempi.

Nuoret erittäin tytöt tahottih etukäteh tietyä, mimmoni ta ken on heijän tulova šulhani. Valentina Mironova käsittelöy monikymmenluatusie arvotuš- ta einuššuškeinoja, gadaintoja. Niitä toimittuas’s’a piti ottua huomijoh miärätty aika, käyttyä vain šallittuja esinehie, tietyä taikatoimet ta taikaluvut. Ušeimmičči niitä šuoritettih Roštuona ta Vierissänkeškenä/Synnynaigana, kešällä Ivanan ta Petrin päivän välillä, Viändöinä, päiväsenašetušaikana.  Oli yksinkertasempie keinoja, oli monimutkasie. Kaikista toiminnoista kirjuttaja esittäy täyvellisen kuvaukšen ta käytetyn ainehiston luvettelon.  

Erähät niistä šäilyttih melko pitälti, ainaki XX vuosišuan loppupuolih. Vielä monieš vuosi takaperin myö pereheššä valoma tinua. Miun nuorempana ollešša koittelima muitaki konštija. Kerran Haikol’ašša Roštuon aikana (1948/1949 vv.) miun vellen naini houkutti meitä šyöttämäh koiralla leipyä. Meitä oli kolme nuorta, naimatointa: kakši tyttyö ta yksi poika, miun šeukku. Leikkasima viiplot, panima ovenšuuh lattiella, min’n’a kučču koiran. Še alko nuuhella viiploja. Enšiksi nuuhteli kaikki palaset, myöšty miun palaseh, ka ei ruvennun šyömäh. Enšiksi šöi šeukun viiplon, šiitä toisen tytön, miun šöi viimesenä. Šiinä järješšykšeššä naimahommat ni tapahuttih! Internatissa opaštuos’s’a Uhtuolla niisi gadaiččima – mitä vain emmä ruatanki huviksena!

Šuuri merkityš oli nuorison pes’otoilla, kylien pruasniekoilla, niih liittyvillä tavoilla ta moninaisilla kisoilla. Ne niisi on kuvattu monipuolisešti. Nuoret tuttavuššuttih, voitih valita mielehini pari. Tytöt šuoriuvuttih parahih vuatteih. Yhtehisissä pitoloissa piti olla varovaisina, käyttäytyö šivellisešti. Tyttöjen piti luatie monenmoisie taikakeinoja, jottei ei heitä ”šuuveltais”, ei rikottais miehellämänön lykkyö, lempie!

Toisešša ošašša V. Mironova käsittelöy perintehellisien häijen peruškohtie, piähenkilöjä, erimoisie hiähahmojen šuojeluš- ta varauškeinoja. Niih kuulu erimoisie vehkehie, ainehie, esinehie ta tietyšti lukuja, tietohuššanoja. Lyhyöšti kertou hiämenoista niijen peräkkäisjärješšykšeššä šekä niissä esitetyistä folklorilajiloista. Tärkeimpie, paičči tietohuššanoja, oltih hiälaulut ta iänelläitut. Tutkija merkiččöy vienankarjalaisien ta šuvikarjalaisien häijen erikoisukšie: vienanakarjalaiset oltih alkukantahisemmat, varhaisemmat, omaperäset. Šuvešša on enemmän venäläisie piirtehie, voimakkahampi kirikköritualijen vaikutuš ta erähie muita. Vienankarjalaisien alkuaikasuš on šäilyn alovehen eristymisen ta kirikköjen puuttehen vuokši.

Lisyä kommenti

Luokkaukšie, kanšallista pahantahtoisuutta šekä VF:n lakien vaštasien toimien kehotušta šisältäjät viestit poistetah šivuilta!

Kommentit: *
Šiun nimi: *